TYHJÄN VUOKSI


’’...taide..eli kaikki ihmisen tyhjän vuoksi tekemä’’

(Roland Barthes)


Arkkitehtuurin ja maalaustaiteen yhteyden pohtiminen on ajatuksellisella tasolla kiehtovaa. Yhdistääkö näitä taiteenaloja ylipäänsä jokin? Onko olemassa arkkitehtuurille ominainen ajattelun ja näkemisen tapa, jolle maalauskin olisi herkistynyt? Ja lopulta, tarjoavatko ne toisilleen taiteen kannalta mielekästä ainesta?

Kysymysten muuntaminen käytäntöön on tehtävänä lähinnä mahdoton. Selkeää vastausta en ole ainakaan itse löytänyt, jos kohta oli tarkoituskaan, mutta osavastauksia olen löytänyt. Purkaessani arkkitehtuurin merkkikieltä ja esitystapoja tutustuin niiden omaan estetiikkaan ja maalaukselliseen potentiaaliin. Siten syntyi näyttelysarja Maalauksia arkkitehtuurista.

Vierastan joitakin yhteytysyrityksiä. Paikoin tapaa maalauksia, joissa arkkitehtuuria käytetään kuvakirjastona, josta lainataan materiaalia puolihuolimattomasti, ehkäpä tunnelmatekijäksi. Arkkitehtuuri tarjoaa näin ikään kuin aiheiden alajakson, mutta epäuskottavat ja irralliset sitaatit ovat älyllisesti riittämättömiä. Toisaalta, surullinen vieraantuneisuuden tunne syntyy, kun katsoo nykyisiä arkkitehtuurin kuvia: tietokonepohjainen grafiikka on tullut ja kädenjälki menetetty.

Selkeyden vuoksi teen pari yleishuomioita arkkitehtuurin ja maalaustaiteen eroista. Ensinnä, arkkitehdin ja taidemaalarin professiot ovat käytännössä kaksi tyystin eri asiaa. Taidemaalarina olen haalarihommissa, ruumiillisen työn tekijä, ja se maailma on kaukana suunnittelijoiden tietokonetodellisuudesta. Toiseksi, rakennusta koskee ohittamattomasti käyttöesineen vaade, kun taas maalauksen lähtökohta päinvastainen. Se on ihmisen ’’tyhjän vuoksi’’ tekemää, kuten Roland Barthes on todennut.

 

SUHDE TILAAN

Kysymykset tilasta ja tilallisuudesta vaivaavat sekä maalaustaidetta että arkkitehtuuria. Samoin suhde pintaan ja materiaalisuuteen leikkaa läpi molempien. Näissä peruskäsitteissä, vaikkakin ne ovat yleisluonteisia, riittää pohdittavaa. Ja se puolestaan voi kantaa lähelle kaikkea taidetta koskevaa metafyysistä tasoa.

Minun on luontevampaa käsittää tila mieluummin maisemamaalauksen esittämänä kuin geometrisenä konstruktiona. Maisemassa on keskeistä ihmisen kokemuksenvarainen suhde tilaan. Tästä avautuu koko fenomenologinen pohdinta ihmisen ruumiillisuudesta moni- ja päällekkäisaistisena, elettynä ja liukuneena osaksi maailman lihaa. Näin, ikään kuin epägeometrisesti ajateltuna, voi syvyyden mieltää Maurice Merleau-Pontyn tapaan pikemminkin ensimmäiseksi kuin kolmanneksi ulottuvuudeksi. Tilassa oleminen on kertakaikkista, ei laskutoimenpide.

Katsojan ja maalauksen kohtaaminen on tilallinen tapahtuma. Se kehkeytyy tilan ja maalauksen ehdoilla, mutta virittyy vasta, kun katsoja liikkuu maalauksen ympärillä ja samalla ottaa tilaa ruumiillisesti haltuunsa. Maalaus muuttuu lähelle tultaessa tai ohikulkiessa, joskus kuin filmi negatiivista positiivivedokseksi. Katse valpastuu. Se hakee haluamaansa lopulta tilassa, jonka maalaus ehdottaa.

 

SUHTEELLISUUS

Miellän maalauksen fyysisen suhteen tilaan kuten rakennuksen suhteen ympäristöön. Rakennuksella on usein pyrkimys luoda suhde ympäristöönsä, miten laajasti tahansa ymmärrettynä, pikemmin kuin viitata ainoastaan itseensä päin. Samaa haen pohtiessani maalausta: miten se istuu siihen tilaan ja valoon, jossa sitä tarkastellaan? Ja miten se reagoi ympärillään olevaan, myös kaikkeen arkiseen eikä vain tyhjän seinän valkoisuuteen.

Teen maalaukset mielelläni sarjoiksi. Kokonaisuus rakentuu yksittäisistä töistä ja niiden suhteista kuin lause sanoista. Tässä kieliopissa ei ole toista ilman toista, ei lausetta ilman sanoja eikä sanoilla kontekstia ilman lausetta. Näin merkitykset rakentuvat suhteellisten totuuksien pohjalle. Vasta sitten, kun se punainen asettuu suhteeseen ympärillään olevaansa, se on juuri se punainen. Määritykset täsmentyvät rinnastuksissa, niin yhden maalauksen sisällä kuin sarjan sisällä, monen maalauksen välillä.


PINNAN HOUKUTUS

Maalauksen ja rakennusten seinien välillä on kiintoisa yhteys. Antiikin tarun mukaan maalaustaide alkoi, kun korinttolaisneito Diboutades piirsi poistuvan rakastajan hahmoa huoneensa seinään. Sitä kuvaa voi pitää, jos ei sentään taiteenalan, niin ainakin graffitien alkuna. Toinen taidehistoriallinen maalauksen ja seinän synteesi löytyy freskoista. Niissä arkkitehtuuri ja maalaustaide kietoutuvat rikkumatta yhteen.

Mutta on aivan tavallisiakin seiniä, jotka avautuvat perin maalauksellisina. Ne ovat usein ajan ravistamia: tippuneet rappaukset, ruoste, raapamat ja elämänjäljet kirjovat pintaa vailla taiteen intentiota. Ja juuri siksi niin vaikuttavalla tavalla.

Entä jos maalauksia lukisi kuin seiniä? Näkisi niissä eri vuodenaikojen vaihtuvaa valoa tai muistikuvia tapahtuneesta - lämmöstä, kylmyydestä, kivusta ja yksityiskohtien kiilloista. Yritän tuoda tätä läsnäoloa maalauksiini materiaalisuuden tunnulla ja työstöllä. Käytän öljypohjaan sidottua pigmenttiä, mehiläisvahaa, öljyä, lakkaa, lyöntimetallia, hopea- ja kultamaalia, lyijykynää, hiiltä, liitua ja mitä muuta.


MIKSI VAI MIKSEI?

Maalauksen pinta tyhjenee ja täyttyy vuorotellen. Luovutan työn käsistäni usein siinä kohtaa, kun aiheet ja muodot ovat poistuneet. Vastustan niitä kuin uskonpuhdistus kuvia kirkoissa. Minäkin maalaan yli. Muotojen ilmaantuessa kysyn miksi, minkä takia se siinä on? Lainkaan yhtä sujuvasti en kysy, miksei olisi. Muoto käy helposti liian ilmeiseksi, tavallaan sulkeutuu ja sitten poistuu  turhanoloisena. Ehkä haen samaa tyydytystä kuin pelkistetystä pohjapiirustuksesta.

Samalla, kun halu esittää mitään on vähentynyt, on halu reagoida pintaan kasvanut. Uskon eleisiin - liikkeisiin, joita teen vuoropuhelussa pinnan kanssa. Vaistoan ja työstän sitä. Niin syntyvät muodotkin, kädenjäljestä. Rappaan, raaputan, sivelen, hinkkaan, vasaroin, kosketan varoen. Myös maalausvälineet, joista useat ovat rakennustyöhön tarkoitettuja, jättävät jälkensä. Kaikki tämä parkkiintuu maalauksen pintaan. Siitä tulee toinen ihoni, jossa toivon alitajuisen hengittävän.


TYHJYYS JA MERKITYS

Traditionaalisissa maalauksissa huomioni hakeutuu taka-alaan. Toisin kuin etu- ja keskialat, se on maalattu usein vähemmän pinnistäen. Näin on ehkä siksi, koska kyse on muun taustasta, joka itsessään on vailla ihmeempää merkittävyyttä tai pyrkimystä. Paradoksaalisesti tässä toisarvoisenoloisessa on maalaus sinällään eniten läsnä. Maalauspinnan voi siis tyhjentää hyvinkin tyhjäksi merkittävyydestä ja silti pitää täynnä merkityksiä.

Julia Kristevan kirjoituksista löytyy termi ’’semioottinen  khora’’ eli tila, jonka hän perustaa lapsen kieltä edeltävään kehitysvaiheeseen. Se on kuin säilö, missä merkit ja merkitykset ovat avoimia, koska niitä ei vielä ole. Tämä tässä, tuo tuossa – mitä ne ovat ja itse asissa, miten päin? Sellainen moniselitteisyyden harmaa alue ja kyselyn tila näyttää olevan taiteelle otollinen, ellei välttämätön elinehto.


SELITTÄMÄTTÄ JÄTTÄMISEN TARVE

Taide tuo ihmeteltäväksemme sen, mitä ei voi käsittää tai selittää puhki ja pois. Se tyydyttää tarvetta tulla lähelle selittämätöntä ja myös tarvetta jättää selittämättä kaikkea. Saamme vaieta siitä, mistä ei voi puhua.

Ehkä selittämätön on aina silmätystenoloa elämän ja kuoleman kanssa. Se on tuttavuuden tekemistä tyhjyyden ja hiljaisuuden kanssa. Kaunis, herkkä tyhjyys ja hiljaisuus, joka vähän kohisee. En minä sitä halua tikata täyteen kuvaa. Näen mielelläni vaivaa tyhjän vuoksi.

(Ilmestynyt julkaisussa Kaisa Soini: Desire vacui.)